Minna Popken
Kirjoittanut Mailis Janatuinen
MINNA POPKEN: IM KAMPF UM DIE WELT DES LICHTENS (DER WEG EINER ÄRZTIN)OMAELÄMÄNKERTA
Minna Popken syntyi ei-uskovaan kotiin Bremenissä, Saksassa v.1866. Alle kouluikäisenä hän osasi rukoilla, ja kertoi joka ilta kaiken ”zu dem lieben Gott” (rakkaalle Jumalalle). Osasi siis pukea surunsa ja ilonsa sanoiksi jo 4-vuotiaasta lähtien. Mutta siihen loppuikin uskonelämä 30 vuodeksi. Minna Popken oli totuudenetsijä, mutta sotkeutui raamattukriittisten opettajien johdettavaksi. Hän meni nuorena naimisiin miehen kanssa, jota ei rakastanut. Synnytti lapsen, joka kuoli vuoden vanhana. Synnytti toisen – joka kuoli synnytykseen. Sitten lääkäri sanoi, että Minna voisi enää saada lapsia. Tämä on kirjan sydäntäraastavin osa.
Seurasi syvä masennus ja terveyden menetys. Minna sai mieheltään luvan lähteä Zürichiin opiskelemaan lääketiedettä – Saksassa eivät naiset vielä silloin saaneet sitä tehdä. Zürichistä löytyi sitten todellinen ”Frauenliebe”, suuri rakkaus. Nuo kaksi eivät ensin edes tajunneet, että siinä oli miehen ja naisen välisestä syvästä rakkaudesta kysymys.
Aviopuolisot etääntyivät toisistaan ja päätyivät eroon, mutta missään tapauksessa Minna Popken ei suunnitellut uutta avioliittoa rakastamansa miehen kanssa. Heistä molemmista se olisi ollut väärin. Rakastavaiset tekivät eron, tapasivat taas, tekivät taas eron, kirjoittivat kirjeitä. Joskus sekin sitten loppui.
Lomansa Minna Popken vietti Alpeilla. Siellä hän tuli uskoonkin, syvimmän epätoivon hetkellä. Näki sielunsa silmien edessä kaksi rotkoa: vasemmalla itsemurhan, oikealla Jumalan. Heittäytyi Jumalan käsiin – ja yhtäkkiä osasi taas rukoilla. Myöhemmin Minna löysi myös Raamatun, ja se puhui hänelle Jumalan sanaa. Kaikki liberaaliteologian hapatus haihtui kuin tuhka tuuleen. Minna kysyi entiseltä mieheltään, haluaisiko tämä hänet takaisin vaimokseen. Mies kieltäytyi Minnan suureksi helpotukseksi.
Minna Popken valmistui aikanaan lääketieteen kandiksi. Isä hylkäsi hänet uskoontulon tähden – tytär ei saanut koskaan enää palata kotiinsa. Hän asettui asumaan Sveitsiin ja vietti yhden talven yksinään alppimajassa. Siellä hän luki Raamattua ja rukoili – ja näki omat syntinsä (oman lihansa, kuten hän sanoo) koko kauheudessaan. Minna myös koki yksinäisyydessä kauheita paholaisen ja henkivaltojen hyökkäyksiä.
Koska tällä naisella ei ollut alun perin kunnollista dogmatiikkaa päässään, piti hänen opetella moni asia kantapään kautta, synnittömyysopista lähtien. Mutta koska hän oli rehellinen totuuden etsijä, niin hän tietämättään päätyi samaan dogmatiikkaan kuin mikä meillä luterilaisilla tunnustuskirjoissamme on.
Myöhemmin Minna Popken rakensi miltei omin käsin parantolan (Ländli), jossa hoidettiin sielua ja ruumista samalla aikaa. Se parantola on vieläkin olemassa jossain Zürich-järven rannalla. Hoito oli ilmaista, mutta rikkaat maksoivat köyhienkin edestä. Minna oli sitä mieltä, että naisen on vaiettava seurakunnassa. Kun hän kuitenkin alkoi pitää potilaille ja henkilökunnalle aamuhartauksia, löytyi hänestä armoitetun Raamatun selittäjän armolahja. Minna Popken puolusteli julistustaan sanomalla: ”Jos nämä olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.” Julistuksesta tuli loppujen lopuksi Minna Popkenin päätyö.
Minna Popken luovutti rakkaudella rakentamansa Ländlin toisiin käsiin johdettuaan sitä 14 vuotta. Lähtiessään sieltä pois hän oli vasta 58-vuotias. Sen jälkeen hän eli vielä 14 vuotta, kierteli pitämässä puheita. Rakensi talon, johon alkoi tulla vieraita. Rakensi vierasmajan. Ne paloivat maan tasalle tuhopolton seurauksena. Minna katseli liekkejä ”kahdesta maailmasta”. Näkyvässä maailmassa se oli ”leuchtendes Finale”, liekehtivä finaali hänen elämäntyölleen. Näkymättömässä maailmassa hän koki, että Jeesus oli lähellä ja enkelit ympäröivät häntä. Siinä maailmassa ei hänelle voinut tapahtua mitään vahinkoa.
Minna-parka kuoli hirvittävän kivuliaaseen sairauteen. Kun ei jaksanut enää vastata kirjeisiin, sanoi: ”Ich kann nicht mehr. Aber sie sollen meine Bücher läsen. Ich habe alles ganz klar gesagt. Ich habe nicht zurückbehalten in meiner Seele.” Tämä nainen ei valehdellut eikä salannut mitään, eipä edes salattua rakkauttaan. Siksi hänen kirjoillaan on pysyvä arvo.
Tuskien keskellä Minna ei enää tuntenut Jeesuksen läsnäoloa ja rauhaa, mutta hän uskoi niihin. Jeesuksen nimi merkitsi kaikkea kuolevalle Herran palvelijattarelle. ”Jeesus - hän on minun rauhani, iloni, voimani, toivoni, kaikkeni, kaikkeni. En tunne vähääkään hänen läsnäoloaan, en ole tuntenut viikkokausiin, mutta tiedän silti, että hän on täällä. Oi Jeesus, Jeesus!”
Miksi Jeesus näyttää usein toimivan niin, että ottaa lapseltaan läsnäolonsa tunteen pois ennen kuolemaa? Juuri silloin, kun ihmisparka eniten tarvitsisi hänen tuntuvaa lohdutustaan? Siksi että näkemättä uskominen antaa hänelle, Jeesukselle, suurimman kunnian. Autuas se, joka uskoo, vaikka ei näe. Katsokaa johtajienne loppua – siitä näette, millaista uskonelämää he olivat eläneet.
Kuolema on elämän ”lopputyö”. Sitä varten harjoitellaan näiden pienempien ”kuolemien” keskellä uskomaan näkemättä, että Herran tahto on hyvä – tapahtui mitä tahansa. Karismaatikkojen ja liberaaliteologien on kovin vaikea lopputyötään suorittaa, koska he eivät ole opetelleet luottamaan pelkkään ja paljaaseen Jumalan Sanaan.
Minna Popken sanoi ennen kuolemaansa näin: ”Kun olette tehneet kaiken, mitä käsketty oli, niin sanokaa: Me olemme ansiottomia palvelijoita, ja teimme vain sen, mikä oli velvollisuutemme. Niin, minä olen tehnyt paljon työtä, mutta nyt minun täytyy pyytää sitäkin Jumalalta anteeksi – paljoa työntekoani.” Minna Popkenin loppu oli autuas loppu.
Minna Popken oli istunut Jeesuksen jalkojen juuressa ja oppinut siellä tuntemaan itseään ja Vapahtajaansa . Hän olisi saattanut käyttää elämänsä rakkauden virvatulen perässä juoksemiseen, niin voimakkaasti tunteva persoona kuin hän oli. Mutta Minna Popken oppi suhtautumaan kaikkiin ihmisiin samalla tavalla. Ei suosinut yhtä toisen kustannuksella. Minna Popken oli rehellinen, tunnusti syntinsä Jumalalle ja ihmisille. Ei luullut itsestään liikoja. Oli kärsivällinen kärsimyksissä ja ihmisten haukkuessa. Ei valittanut ihmisille, vaan uskoi, että Jumala kyllä vielä auttaa.
MINNA POPKEN: IM KAMPF UM DIE WELT DES LICHTENS (DER WEG EINER ÄRZTIN)OMAELÄMÄNKERTA
Minna Popken syntyi ei-uskovaan kotiin Bremenissä, Saksassa v.1866. Alle kouluikäisenä hän osasi rukoilla, ja kertoi joka ilta kaiken ”zu dem lieben Gott” (rakkaalle Jumalalle). Osasi siis pukea surunsa ja ilonsa sanoiksi jo 4-vuotiaasta lähtien. Mutta siihen loppuikin uskonelämä 30 vuodeksi. Minna Popken oli totuudenetsijä, mutta sotkeutui raamattukriittisten opettajien johdettavaksi. Hän meni nuorena naimisiin miehen kanssa, jota ei rakastanut. Synnytti lapsen, joka kuoli vuoden vanhana. Synnytti toisen – joka kuoli synnytykseen. Sitten lääkäri sanoi, että Minna voisi enää saada lapsia. Tämä on kirjan sydäntäraastavin osa.
Seurasi syvä masennus ja terveyden menetys. Minna sai mieheltään luvan lähteä Zürichiin opiskelemaan lääketiedettä – Saksassa eivät naiset vielä silloin saaneet sitä tehdä. Zürichistä löytyi sitten todellinen ”Frauenliebe”, suuri rakkaus. Nuo kaksi eivät ensin edes tajunneet, että siinä oli miehen ja naisen välisestä syvästä rakkaudesta kysymys.
Aviopuolisot etääntyivät toisistaan ja päätyivät eroon, mutta missään tapauksessa Minna Popken ei suunnitellut uutta avioliittoa rakastamansa miehen kanssa. Heistä molemmista se olisi ollut väärin. Rakastavaiset tekivät eron, tapasivat taas, tekivät taas eron, kirjoittivat kirjeitä. Joskus sekin sitten loppui.
Lomansa Minna Popken vietti Alpeilla. Siellä hän tuli uskoonkin, syvimmän epätoivon hetkellä. Näki sielunsa silmien edessä kaksi rotkoa: vasemmalla itsemurhan, oikealla Jumalan. Heittäytyi Jumalan käsiin – ja yhtäkkiä osasi taas rukoilla. Myöhemmin Minna löysi myös Raamatun, ja se puhui hänelle Jumalan sanaa. Kaikki liberaaliteologian hapatus haihtui kuin tuhka tuuleen. Minna kysyi entiseltä mieheltään, haluaisiko tämä hänet takaisin vaimokseen. Mies kieltäytyi Minnan suureksi helpotukseksi.
Minna Popken valmistui aikanaan lääketieteen kandiksi. Isä hylkäsi hänet uskoontulon tähden – tytär ei saanut koskaan enää palata kotiinsa. Hän asettui asumaan Sveitsiin ja vietti yhden talven yksinään alppimajassa. Siellä hän luki Raamattua ja rukoili – ja näki omat syntinsä (oman lihansa, kuten hän sanoo) koko kauheudessaan. Minna myös koki yksinäisyydessä kauheita paholaisen ja henkivaltojen hyökkäyksiä.
Koska tällä naisella ei ollut alun perin kunnollista dogmatiikkaa päässään, piti hänen opetella moni asia kantapään kautta, synnittömyysopista lähtien. Mutta koska hän oli rehellinen totuuden etsijä, niin hän tietämättään päätyi samaan dogmatiikkaan kuin mikä meillä luterilaisilla tunnustuskirjoissamme on.
Myöhemmin Minna Popken rakensi miltei omin käsin parantolan (Ländli), jossa hoidettiin sielua ja ruumista samalla aikaa. Se parantola on vieläkin olemassa jossain Zürich-järven rannalla. Hoito oli ilmaista, mutta rikkaat maksoivat köyhienkin edestä. Minna oli sitä mieltä, että naisen on vaiettava seurakunnassa. Kun hän kuitenkin alkoi pitää potilaille ja henkilökunnalle aamuhartauksia, löytyi hänestä armoitetun Raamatun selittäjän armolahja. Minna Popken puolusteli julistustaan sanomalla: ”Jos nämä olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.” Julistuksesta tuli loppujen lopuksi Minna Popkenin päätyö.
Minna Popken luovutti rakkaudella rakentamansa Ländlin toisiin käsiin johdettuaan sitä 14 vuotta. Lähtiessään sieltä pois hän oli vasta 58-vuotias. Sen jälkeen hän eli vielä 14 vuotta, kierteli pitämässä puheita. Rakensi talon, johon alkoi tulla vieraita. Rakensi vierasmajan. Ne paloivat maan tasalle tuhopolton seurauksena. Minna katseli liekkejä ”kahdesta maailmasta”. Näkyvässä maailmassa se oli ”leuchtendes Finale”, liekehtivä finaali hänen elämäntyölleen. Näkymättömässä maailmassa hän koki, että Jeesus oli lähellä ja enkelit ympäröivät häntä. Siinä maailmassa ei hänelle voinut tapahtua mitään vahinkoa.
Minna-parka kuoli hirvittävän kivuliaaseen sairauteen. Kun ei jaksanut enää vastata kirjeisiin, sanoi: ”Ich kann nicht mehr. Aber sie sollen meine Bücher läsen. Ich habe alles ganz klar gesagt. Ich habe nicht zurückbehalten in meiner Seele.” Tämä nainen ei valehdellut eikä salannut mitään, eipä edes salattua rakkauttaan. Siksi hänen kirjoillaan on pysyvä arvo.
Tuskien keskellä Minna ei enää tuntenut Jeesuksen läsnäoloa ja rauhaa, mutta hän uskoi niihin. Jeesuksen nimi merkitsi kaikkea kuolevalle Herran palvelijattarelle. ”Jeesus - hän on minun rauhani, iloni, voimani, toivoni, kaikkeni, kaikkeni. En tunne vähääkään hänen läsnäoloaan, en ole tuntenut viikkokausiin, mutta tiedän silti, että hän on täällä. Oi Jeesus, Jeesus!”
Miksi Jeesus näyttää usein toimivan niin, että ottaa lapseltaan läsnäolonsa tunteen pois ennen kuolemaa? Juuri silloin, kun ihmisparka eniten tarvitsisi hänen tuntuvaa lohdutustaan? Siksi että näkemättä uskominen antaa hänelle, Jeesukselle, suurimman kunnian. Autuas se, joka uskoo, vaikka ei näe. Katsokaa johtajienne loppua – siitä näette, millaista uskonelämää he olivat eläneet.
Kuolema on elämän ”lopputyö”. Sitä varten harjoitellaan näiden pienempien ”kuolemien” keskellä uskomaan näkemättä, että Herran tahto on hyvä – tapahtui mitä tahansa. Karismaatikkojen ja liberaaliteologien on kovin vaikea lopputyötään suorittaa, koska he eivät ole opetelleet luottamaan pelkkään ja paljaaseen Jumalan Sanaan.
Minna Popken sanoi ennen kuolemaansa näin: ”Kun olette tehneet kaiken, mitä käsketty oli, niin sanokaa: Me olemme ansiottomia palvelijoita, ja teimme vain sen, mikä oli velvollisuutemme. Niin, minä olen tehnyt paljon työtä, mutta nyt minun täytyy pyytää sitäkin Jumalalta anteeksi – paljoa työntekoani.” Minna Popkenin loppu oli autuas loppu.
Minna Popken oli istunut Jeesuksen jalkojen juuressa ja oppinut siellä tuntemaan itseään ja Vapahtajaansa . Hän olisi saattanut käyttää elämänsä rakkauden virvatulen perässä juoksemiseen, niin voimakkaasti tunteva persoona kuin hän oli. Mutta Minna Popken oppi suhtautumaan kaikkiin ihmisiin samalla tavalla. Ei suosinut yhtä toisen kustannuksella. Minna Popken oli rehellinen, tunnusti syntinsä Jumalalle ja ihmisille. Ei luullut itsestään liikoja. Oli kärsivällinen kärsimyksissä ja ihmisten haukkuessa. Ei valittanut ihmisille, vaan uskoi, että Jumala kyllä vielä auttaa.